Fiksuja, älykkäitä ja osaavia tulevia toimittajia.

Jos.

Jos mitä?

Jos onnistuvat ratkaisemaan kysymyksen oman identiteettinsä rakentamisesta siirtyessään lopullisesti työelämään. Tarkoittaen: fiksuimmat näkevät selkeästi vallitsevat journalismin konventiot ja niiden heikkoudet tai pahimmassa tapauksessa teeskentelyn, vallitsevien ajatuskuvioiden vankina olemisen ja tallattujen latujen seuraamisen.

 Mutta ulkopuolelta on helppo arvostella, itse tuotantokoneistossa mukana ollen uuden luominen tai aikaansaaminen, oman jäljen aikaansaaminen, sen vahvistaminen ja syvälle näkevän ajattelun kehittäminen, se on työlästä ja riskialtista.

On helpompaa, turvallisempaa – ja usein myös helpommin kiitosta keräävää – seurata olevia malleja, kopioida tv-inserttien peruskonsepti, rakentaa juttunsa sillä hetkellä vallitsevan ”tätä mieltä kannattaa olla” ajattelun mukaan.

Se on laatua ajatellen Turmiolan Tommin tie.

Koska uuden julkaisualustan ilmestyminen vakiintuneiden rinnalle on johtanut väistämättä – suurelta osin taloudellisista syistä – ajatteluun: ” sama juttu pitää pystyä julkaisemaan eri alustoilla”. Ei ole varaa tuottaa jokaiselle alustalle omia juttuja.

Ja siitä seuraavana ajatuksena: toimittajien on pystyttävä tuottamaan juttuja eri välineisiin. Modifoimaan tuotantonsa printtin ja sähköiseen mediaan. Edelleen olemme kuluneissa tosiasioissa. Lausettaa voi kutsua klisheeksi.

Tämän jälkeen homma meneekin sitten sössöksi. Jälleen suurelta osin taloudellisista syistä. Kokemus nimittäin osoittaa, että saman jutun julkaiseminen eri alustoilla onnistuu hyvin vain, jos juttu on määrätynlainen. Millainen?

Usein vastaus on: lyhyt.

Ja joko: helposti sulatettava, nopeasti  ja halvalla tuotettava, myyvä, houkutteleva.

Tai: ytimekäs, kristallisoitunut, mietitty.

Ensimmäinen vaihtoehto on höttö.

Toinen vaihtoehto on: kernel-story, ydintarina.

Joka: ja nyt meikäläiselle aika paljon aikaa ottanut klisheen purkamisesta seuraava oivallus: ydintarina vaatii aikaisempaa suurempaa tietoisuutta ja osaamista sen suhteen, mille julkaisualustalle ydintarina tuotetaan – tai käytetään sitten vaikka sanaa modifioidaan.Eli julkaisualustojen määrän kasvaminen, saman jutun tuottaminen eri alustoille vaatiikin entistä suurempaa tietoisuutta siitä, mitä eri alustat niille sijoitettavilta tuotannoilta edellyttävät.

Tätä ovat kustannustalot joutuneet ja joutuvat vielä lisää kipeästi kantapään kautta opettelemaan.

Yksi niistä on oivallus siitä, kuinka viisaasti on oikeastaan toimittu sijoittamalla journalismi, tiedotustutkimus ja draama samaan yksikköön.

Niin vahva on tarinallisen kerronnan osaamisen tarve opiskelijoiden keskuudessa.  Näin ainakin omaan kokemukseeni perustuen.

Ja tällöin kohdataan se suuri kysymys. jonka kanssa dokumentaristit painiskelevat jatkuvasti: ” What Is the story?”. Lause, jonka dokumentielokuvient uottajana olen kuullut varmasti satoja kertoja eri kansainvälisissä yhteyksissä, kun tuottaja ja rahoittajat ovat yrittäneet etsiä aiheen toteutuksen avainta.

Liian monesti tarina on nähty vain juonena. Ja liian usein aihetta on pidetty tarinana. Liian monesti lehtijutun temaattinen rakenne on päällystetty ”tarinalla” haastateltavan lounaan nauttimisesta.

Tarinan kertomisen tuska syntyy monesti liian yksinkertaisesta tarinan käsitteen ymmärtämisestä. Tarina ei vaadi välttämättä päähenkilöä, eikä edes konfliktia. Rakenteen ei tarvitse olla kolma näytöstä eikä tarinan kulun sijoittua lineaariselle aikajanalle.  

Teatterilaisilla voisi olla paljon annettavaa journalisteille – tietäen etttä on myös päinvastoin.

Ystäväni kun pitää Ylen sivistyksellistä, kultturellista ja kansallista tehtävää ensiarvoisen tärkeänä ja suhtautuu aika kriittisesti televisio-ohjelmiin yleensä. ”Höttö on höttöä, riippumatta kuka sitä tuottaa tai esittää”.

Hän sai kimmokkeen Helsingin Sanomien isosta jutusta, jossa oli lause (muistista kirjoitettuna): ” Nyt se tiedetään, nuoriso katsoo televisiosta huippumalleja, kilpailuja ja realitya”.

Ystäväni, neljän lapsen äiti, sai lauseesa näppylöitä. Hänen mielestään se johtaisi väistämättä siihen, että fiksu osa nuorisosta hylkäisi lopullisesti Ylen myös henkisesti ja se olisi koko Yle-ajattelulle turmiollista.

Porukalla on pohdittu journalismin kritiikin vuosikirjan tulevaisuutta. Miten jatkaa?  Keille suunnata

julkaisu? Miten toimittaa?

Itse kritiikin tärkeyttä kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi. Päinvastoin.

Niinpä. Muistelkaamme muutaman vuoden takaista aikaa, jolloin jokainen säädyllinen toimittaja teki juttuja

ilmastonmuutoksesta, kulutuksesta, hiilijalanjäljestä, tulevaisuudesta.

Entä nyt? Tilanne on selvästi pahempi kuin viisi vuotta sitten. Ja toimittajat, media? Veivätkö skeptikot voiton?

Vai, onko niin että media vain kuluttaa jotkut aiheet loppuun. Myös toimittajien mielessä.

Ohitan kysymyksen siitä, onko kuvaaja valokuvaksen ammattilainen (löytyykö nimi listoista), kokoomuslainen tai ei-kokoomuslainen.  Tai jopa siitä, onko lopputuloksena tietoinen pyrkimys esittää kuvattava siloisempana, nuorempana ja puhtaampana kuin todellisuudessa.

Sen sijaan Waseliuksen teksti sai minut miettimään useampaakin asiaa.

Ensimmäinen niistä on tietysti Niinistön motiivi ja pyrkimys hänen hyväksyessään nyt julkisuudessa olevan kuvan. Asia, joka luonnollisesti näkyy julkisuudessa esiintyvistä reaktioista.

Tietysti voidaan myös reagoida kuvan ammatilliseen tasoon, joka on ristiriidassa maan päämiehen aseman kanssa. Huonosti kirjoitettu elämänkerta on loukkaus kirjan päähenkilöä kohtaan, niin tietysti myös amatöörimäinen valokuva.

Mutta mielenkiintoisinta on ollut kuvaajan suhde ja asenne kuvattavaan.

Niinistön kuva on valaistu jälkikäteen photoshopissa,  Waseliusta lainaten ammattikuvaaja olisi valaissut kohteen ennen kuvan ottamista. Eli ammattikuvaaja olisi pyrkinyt valaisemaan kohteen siten, että kohde olisi saatu kuvattua mahdollisimman paljon sellaisena kuin hän on kuvattavassa tilanteessa. Eli ammattikuvaaja (sana ammatti tässä yhteydessä ei liity tekniseen osaamiseen vaan asenteeseen ja suhteeseen todellisuuteen) on pyrkinyt kuvaamaan todellisuudesta kuvan, jonka hän on nähnyt kohteessa. Ja mikäli lopputulos ei vastaa hänen näkemästään kuvaaja on valmis käyttämään apunaan myös photoshoppia itse kuvan ottamisen jälkeen.

Niinistön kuvauksessa on kuvattu kohdetta itse asiassa näkemättä sitä ajatuksena, että kuvaustilanteessa syntynyttä kuvaa voidaan käsitellä jälkeenpäin. Eli toisin sanoen kuvaaja on kuvannut jotakin, jota ei ole ollut oikeastaan olemassa.

Kaikki tämä on oikeastaan ollut aasinsiltaa viimeiseen kappaleeseen.

Eli olen pyrkinyt työssäni ja opettamisessa erottamaan toisistaan dokumentaarisen kerronnan eri genrejä, kuten että dokumenttielokuva on hyvin eri asia kuin journalistinen, asialähtöinen tv-dokumentti. Yleisradiossa törmäsin jatkuvasti reaktioon: tuo on saivartelua, ei katsoja niitä toisistaan erota.

Useasti ei varmasti erotakaan, ainakaan tietoisesti. Mutta vellit ja puurot menevät kyllä sekaisin, jos tekijä ei tätä erottelua mielessään tee.

Eli toisaalta millaisen Yleisradiolain pitäisi olla, mitä siinä pitäisi Ylestä lausua ja loihtia.

No toisaalta, kuten sodassa ja liike-elämässä on monesti koettu, lailla ja papereilla ei ole paljonkaan merkitystä todellisessa elämässä.

Niinpä, kun konkreettisesti on pyritty määrittelemään Ylen tehtävää määrittely tapahtuu usein lauseen

” Ylen tekee ohjelmia, joita, joita kaupalliset kanavat eivät tee” eli Ylen rooli määritellään negaation kautta.

 No, mitä Yle tarjoaa sellaista, jota kaupalliset kanavat eivät tarjoa. Uutisia? Lastenohjelmia? Kotimaista draamaa? Kansainvälisiä draamasarjoja? Fakta-sarjoja? Urheilua? Elokuvia? Viihdettä? Dokumentteja? Yritetäänpä uudestaan. Ajankohtaisohjelmia ? Klassikkoelokuvia? Klassisen musiikin konsertteja, opperaa, kasvatuksellisia lastenohjelmia, laadukkaitaa dokumenttielokuvia, kulttuuriohjelmia, kriisipalvelua, radion sinforniaorkesteria?

Negaatiomäärittely johtaa näkemään Ylen roolin väistämättä laatuun, ei palvelun laajuuteen tai genrejakoon liittyvänä. Ja, mitä ilmeisemmin laatu ei tarkoita – tai ei pitäisi tarkoittaa – pelkästään teknistä toteutuksen tasoa vaan ajattelun ja etiikan, arvomaailman laatua.

Eli jotain sellaista, johon liittyvät sanat sivistys, ylentävä, syvällinen, aito, totuudellinen, suvaitseva,avartava, rehellinen, ymmärrystä lisäävä.  

Miten sitten toteuttaa ohjelmapolitiikkaa, joka heijastaisi mahdollisimman laajalti, eri genreissä tätä ajattelua? Kun kieltämättä Yleisradiossa on tällä hetkellä liian monia ohjelmia, joihin ei sovi yksikään edellämainituista sanoista.

Siihen on syytä palata erikseen.

Luin Helsingin Sanomista jutun, jossa kerrottiin, että ”pelkästään kotimaisilta ilmaiskanavilta (televisio) tulee 160 kokkausohjelmaa viikossa.”

Ei voi olla totta! Mistä tässä on kyse?  160 kokkausohjelmaa viikossa.

Mistä se kertoo? Kuinka paljon on käytetty kyseisten ohjelmien tuoantoon voimavaroja, henkisiä, taloudellisia ja luonnonvaroja? Miksi syömisestä on tullut niin jumalattoman tärkeä tekijä ihmisten elämässä?

Kyllä. Tietysti on alunperin kyse henkiinjäämisestä – ja suvunjatkamisesta.  Aivan peruselementeistä elämässä:  kaksi suurta ässää: seksi ja syöminen.

Mielenkiintoista. Nyt pitäisi yhdistyä psykologi, sosiologi ja mediatutkija. En ymmärrä.

Itse todella pidän ruuasta (jo ruumiinrakenteeni kertoo sen) ja pidän ruuanlaitosta (joo, voisi olla enemmän variaatioita, mutta ravintolaan menoon vaikuttaa usein se, että ravintolasta saa useimmiten huonompaa ruokaa kuin kotona). Mutta en ole katsonut eläissäni alusta loppuun kuin ehkä yhden ruokaohjelman. Siinä englantilainen kaveri veti naama punaisena viiniä aika rutkasti tehdessään paikallisten kalastajien kanssa bouilabassea.

Luulen: aivan jostain olennaisesta tässä on kysymys.  Jostain,  joka heijastaa  kuluttajien suhdetta mediaan; mitä medialta odotetaan tai mitä siitä etsitään. Jotain, joka kertoo myös siitä, kuinka perinteinen journalistinen ajattelu on jäänyt paikoilleen: ja kuinka turmiollista on, jos uuteen tilanteeseen ei löydetä muita ratkaisuja kuin “ruokaohjelmia” myös lehtien etusivuilla ja asialähteöisissä ohjelmissa.

PS. Minulle A-studion uusi virtuaali-ilme on kestämätön. Katson mielelläni hard Talkia, mutta en muista onko siinä lavastusta lainkaan.

Eli pretending.  Toiminta, johon olen jälleen törmännyt tällä viikolla useamman kerran. Dokumentin henkilö yrittää käyttäytyä kuin kameraa ei olisi paikalla, vaikka on selvästi kamerasta koko ajan tietoinen.

Toisen dokumentin ohjaaja kertoessaan omaa tarinaansa on asettunut ohjaajan asemaan sen sijaan, että kertoisi omaa tarinaansa. Televisio-ohjelman haastattelija esittää televisiotoimittajaa niin  antaumuksellisesti,  että ei pysty keskittymään kysymysten ja vastausten todellisiin sisältöihin.

Minusta on tullut pretendig – allergikko. Ihmisen pyrkiessä salaamaan toimintansa motiivin ryhdyn epäilemään koko toimintaa. Ihmisen asettuessa rooliin, joka on liian kaukana hänestä itsestään, aiheuttaa minussa kiusaantumisen. Elokuvan tekemisen ollessa tärkeämpi kuin elokuvan sisällön välittäminen katsojalle saa minussa aikaan epämiellyttäviä tunteita. 

Luulen ymmärtäväni, että rooleilla on oma merkityksensä. Toivomme ja odotamme lääkärin, papin ja presidentin käyttäytyvän määrätyllä tavalla; ei hyppivän liian paljon ulos pilttuusta.

Tämä koskee tietysti myös journalisteja, mutta on tajuttava myös miten yhteiskunta, aika, media ja välineet ovat muuttuneet. Totuudellisuuden tavoittaminen on paljon mahdollisempaa kuin totuuden.  Aitous, suoruus, kyky ja uskallus nähdä pinnan läpi ovat arvokkaampia pinnallisessa yhteiskunnassa kuin koskaan.

Juttelin tänä aamuna vaimoni kanssa meilikuvista ja niiden kasvaneesta merkityksestä ihmisten mielissä ja mediassa. Mikä on luonut mielikuvamme ja käsityksemme islamilaisista puolueista? Khomeni ja Iranin vallankumous, mustien kaapujen ilmestyminen kuvastoomme, USAn suurlähetystön valtaus, rintojaan takaovat shiiataisteilijat? 

Onko  suhtautumisemme Algerian tapahtumiin, Muslim Brotherhoodiin, Hizbollahiin paljolti tämän perusmielikuvan jatkumoa? Onko Al Quida muuttanut, tuonut mukaan, vahvistanut perusmielikuvaamme?

Tai Guggenheim-museo. Paljonko keskustelua käydään mielikuvien välillä, oikestaan riippumatta siitä, mitä yksityiskohtaista argumentaatiota molemmilta puolilta esitetään. Ne vain koetaan vahvistavan mielikuvaamme tai yrittävän muuttaa mielikuvaamme?

Edelleen: onpa Helsingin Sanomien yksittäisillä toimittajilla mikä käsitys tahansa asiasta, yleinen mielikuva on ( sana yleinen perustuu nyt noin kymmenen ihmisen 100 %:sesti samansuuntaiseen arvioon), että Hesari ajaa museota kuin käärmettä pyssyyn.

Entä kuntauudistus? Miten käy sille?