Syystä tai toisesta sana pretending toimii minulle paremmin kuin sana teeskentely, vaikka muuten luenkin itseni oman kielen puolustajien joukkoon. (SK:ssa oli muuten erinomainen artikkeli kielestämme ja ottaen huomioon kirjoitusvirheitteni määrän hämmästytin itseni keräämällä täydet pisteet SK:n verkkolehden testissä).

Eli pretending.  Toiminta, johon olen jälleen törmännyt tällä viikolla useamman kerran. Dokumentin henkilö yrittää käyttäytyä kuin kameraa ei olisi paikalla, vaikka on selvästi kamerasta koko ajan tietoinen.

Toisen dokumentin ohjaaja kertoessaan omaa tarinaansa on asettunut ohjaajan asemaan sen sijaan, että kertoisi omaa tarinaansa. Televisio-ohjelman haastattelija esittää televisiotoimittajaa niin  antaumuksellisesti,  että ei pysty keskittymään kysymysten ja vastausten todellisiin sisältöihin.

Minusta on tullut pretendig – allergikko. Ihmisen pyrkiessä salaamaan toimintansa motiivin ryhdyn epäilemään koko toimintaa. Ihmisen asettuessa rooliin, joka on liian kaukana hänestä itsestään, aiheuttaa minussa kiusaantumisen. Elokuvan tekemisen ollessa tärkeämpi kuin elokuvan sisällön välittäminen katsojalle saa minussa aikaan epämiellyttäviä tunteita. 

Luulen ymmärtäväni, että rooleilla on oma merkityksensä. Toivomme ja odotamme lääkärin, papin ja presidentin käyttäytyvän määrätyllä tavalla; ei hyppivän liian paljon ulos pilttuusta.

Tämä koskee tietysti myös journalisteja, mutta on tajuttava myös miten yhteiskunta, aika, media ja välineet ovat muuttuneet. Totuudellisuuden tavoittaminen on paljon mahdollisempaa kuin totuuden.  Aitous, suoruus, kyky ja uskallus nähdä pinnan läpi ovat arvokkaampia pinnallisessa yhteiskunnassa kuin koskaan.

Vielä kymmenen vuotta sitten myönnettiin dokumentaristille paljonkin rahaa perustuen heidän kirjoittamaansa käsikirjoitukseen. Tänä päivänä et pääse edes esittelemään projektiasi rahoittajille, jollei sinulla ole näyttää kuvattua ( vaikka sitten kännykällä) materiaalia elokuvan kohteesta.

Juttelin tänä aamuna vaimoni kanssa meilikuvista ja niiden kasvaneesta merkityksestä ihmisten mielissä ja mediassa. Mikä on luonut mielikuvamme ja käsityksemme islamilaisista puolueista? Khomeni ja Iranin vallankumous, mustien kaapujen ilmestyminen kuvastoomme, USAn suurlähetystön valtaus, rintojaan takaovat shiiataisteilijat? 

Onko  suhtautumisemme Algerian tapahtumiin, Muslim Brotherhoodiin, Hizbollahiin paljolti tämän perusmielikuvan jatkumoa? Onko Al Quida muuttanut, tuonut mukaan, vahvistanut perusmielikuvaamme?

Tai Guggenheim-museo. Paljonko keskustelua käydään mielikuvien välillä, oikestaan riippumatta siitä, mitä yksityiskohtaista argumentaatiota molemmilta puolilta esitetään. Ne vain koetaan vahvistavan mielikuvaamme tai yrittävän muuttaa mielikuvaamme?

Edelleen: onpa Helsingin Sanomien yksittäisillä toimittajilla mikä käsitys tahansa asiasta, yleinen mielikuva on ( sana yleinen perustuu nyt noin kymmenen ihmisen 100 %:sesti samansuuntaiseen arvioon), että Hesari ajaa museota kuin käärmettä pyssyyn.

Entä kuntauudistus? Miten käy sille?

Yleisradion kova luu, uutis- ja ajankohtaistoiminnan pomo, Atte Jääskeläinen peräsi jokin aika sitten käydessään CMT:n vieraana keskustelua Yleisradion yhteiskunnallisesta roolista nyt uudessa rahoitustilanteessa.

 Tai oikestaan Jääskeläinen puhui näkökyvyn heikkenemisestä ja viikkoa myöhemmin DocPointin keskustelussa siitä,kuinka tärkeää Yleisradion olisi hahmottaa oma tehtävänsä, jottei se ajautuisi tuottamaani samanlaista ohjelmaa kuin kaupalliset kanavat.

Olisi helppoa lainata lakia Yleisradiolle asetetusta tehtävästä, mutta ongelma on että jopa poliittisten päättäjien tasolla selvällä politiikka-kielellä kirjotiettu teksti ei välttämättä aukea konkretiaksi.

Yksinkertaisena miehenä esitän, että Yleisradio kirjaisi esimerkkeinä sanotaan vaikka kolmekymmentä ohjelmaa, jotka ovat Ylen tavoitteiden mukaisia ja kolmekymmentä ohjelmaa, joissa voidaan kysyä ,ovatko ne Yleisradion tehtävän mukaisia.

Yliopistoduunin yksi hienoja kokemuksia on ollut vierailla mm. kuvajournalismin puolella tapaamassa valokuvaaja-opiskelijoita.

Mutta kas kummaa. Mitä tapahtuukaan, kun erinomaista työtä tekevät opiskelijat ryhtyvät tekemään diasarjoja tai verkkovideoita, joissa kuvien ( tai liikkuvan kuvan ) lisäksi on myös tekstiä/puhetta.

 Lähes poikkeuksetta usko kuvan voimaan tuntuu häviävän ja vanha piru: informatiivinen puheteksti syö kuvien voimaa. 

No, sama kokemus on dokumenttielokuvien puolella, jossa useimmiten joutuu esittämään voice overin tai voice off:n vähentämistä ( tosin esim. Reindeerspottingissa sen tuomista elokuvaan dramatrugisena välttämättömyytenä mukaan).

Tulin vierailijaksi dokumenttielokuvan maailmasta tietäen, että se on aika erilainen kuin printtijournalismin tai päivittäisjournalismin maailma.

 Mieleeni on tullut, kuinka kauan aikaa sitten olin hetkeksi avautuneissa Komiternin arkistoissa Moskovassa tutkimassa Otto Wille Kuusisen papereita (joita oli mappi toisensa jälkeen). Meitä , minua ja KImmo Rentolaa, ennen OWK:n arkistoihin oli tutustunut muistaakseni kuusi historioitsijaa päiväkausien ajan.

Mutta mielenkiintoista oli, että papereiden joukossa oli myös avaamaton laatikko. Laatikko täynnä valokuvia Otto Wille Kuusisesta hänen elämänsä eri vaiheista.

Kukaan historioitsija ei ollut pitänyt valokuvia niin merkittävänä todistusaineistona, että olisi vaivautunut avaamaan laatikon kantta.

 Ei, Moskovan tarina ei ole tullut mieleeni siksi, etteikö tämän päivän journalismissa ymmärrettäisi kuvan merkitystä ja tärkeyttä.  Mutta silti: kuvilla ajattelu ja tarinan kuvallisuus tekstinä… .Joskus tuntuu, että sisältö ja muoto kulkevat ajattelussa eri raiteilla, että ne eivät ole luontevassa dialogissa keskenään.

 Ulkoapäin katsottuna, siinä on jotakin, jossa dokumenttielokuva on onnistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana menemään paljon eteenpäin. Ajankohtaisjournalismi puolestaan…

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jukka Lyytinen kirjoitti Hesarista ja Guggenheimista omassa kolumnissaan.

Lyytisen kirjoituksen perussisältö oli, että vaikka maan päälehti on pääkirjoituksessaan asettunut selkeästi Guggenheim-museon kannattajaksi ei lehti ole suinkaan muuten kampanjoinut hankkeen puolesta vaan kertonut hankkeeseen liittyviä eri aspekteja ja antanut kriitikoille mahdollisuuden ilmaista näkemyksensä.

Urho Kekkonen aikoinaan painotti ulkopolitiikasta puhuessaan, että ” asiat eivät ole vain siten kuin ne ovat, vaan miten ne näyttävät olevan”.

Ja Helsingin Sanomien osalta oma subjektiivinen näkemykseni on, jota tukivat ne muutamat joilta aamuvarhaisella asiaa tiedustelin, että Helsingin Sanomat on selkeästi, näyttävästi ja aktiivisesti  ajanut Guggenheim-museota Suomeen.

Mediatutkimuksen kannalta minua kiinnostaisi analysoida – jos aikaa olisi – onko näkemykseni oikea ja mistä tällainen näkemys on syntynyt: aiheen saaman palstatilan takia, aiheen aktiivisen uutisoinnin takia, otsikoiden muotoilun takia, kuvavalinnan takia, puolto- ja vastustusargumenttien esitysluonteen takia, vai ?

Vai, onko näkemykseni väärä? Johtuen tietämättömyydestä, lehtien ylimalkaisesta lukemisesta, ennakkoasenteestani, psykologisesta kriittisyydestäni, ulkopuolisesta syötöstä?

Aina joskus joku juttu pysäyttää, kolahtaa. Minulle kävi näin katsoessani satapäisen yleisön – suurin osa huivipäisiä musliminaisia – seurassa Al Jazeeran dokumentin Shouting In The dark. Se kertoo Bahrainin kansannoususta viime keväältä ja suuri osa dokumentista on kuvattu sairaalassa, jonne kannetaan pahoinpideltyjä mielenosoittajia lääkärien yrittäessä pelastaa heidän henkensä.

Al Jazeeran kuvausryhmä oli ainoa, joka pystyi tallentamaan maan tapahtumat. Miten väkivaltaisesti kansannousu pysäytettiin, miten raaán avoimesti maan televisio toimi hallitisijoiden äänitorvena kiihottaen väkivaltatekoihin mielenosoittajia vastaan, miten Saudit lähettivät maahan joukkoja tuhoamaan öljyvaltion demokratiaprosessin ja miten viisikyymmentä työtään tehnyttä lääkäriä vangittiin. Ja miten öljy hiljensi Obamankin suun Bahrainin osaltaa.

Journalistinen dokumentti päättyy rukoushuutoihin pimeydessä, aivan kuin elokuva oli alkanutkin. Bahrainissa rukoillaan Jumalaa apuun, muualta ei sitä näytä tulevan.

Ja minä koin jälleen kerran journalismin tärkeyden. Ja sen rajoitukset: Al Jazeera on ollut dokumentistaan ylpeä, mutta sen on lähettänyt vain Al Jazeera English.

Asuin aikoinani jonkin aikaa Kairossa. Silloin, vuosia sitten, koin että ainoat tapaamani idealistinuoret kuuluivat Muslim Brotherhoodiin. Muilla oli mielessä vain kolme asiaa: selviytyminen, raha ja seksi. Muslim Brotherhood oli lähes laiton järjestö, joka lännessä laitettiin samaan säkkiin Hamasin ja Hizbollahin kanssa.  

Arabikevät on muuttanut paljon, sekularistinuoret ovat politisoituneet ja aiemmasta äärijärjestöstä on tullut maltillinen? Tai ainakin Muslim Brotherhoodin eteen on ilmestynyt sana Moderate, sen omasta tahdosta. Niinpä Suomenkin lehdistössä ja YLEssä kohtaan jatkuvasti käsitteen ”maltillinen muslimiveljeskunta”.

 Ja kas kummaa Muslim Brotherhoodista on myös ihmisten mielissä tullut maltillinen, koska sen vieressä on paljon fundamentalistisempi islamilaisjärjestö.  

Kysymys minulle on: onko Muslim Brotherhood muuttunut (vajavaisen tietoni mukaan ei olennaisesti), vai onko käsitys maltillisuudesta lännessä muuttunut?

 yksi kuva Muslim Brotherhoodista

Elämme ymmärrettävästi herkkiä aikoja. Otava-mediassa on eletty pitkän aikaa apeissa tunnelmissa irtisanomisten uhatessa lukuisia kollegoja. Kiristyvässä työpaineessa työskentelevät toimittajat ovat kokeneet epäreiluksi journalismin viihteellisyyskritiikin silloin, kun se on ollut luonteeltaan yleistä.

Niinpä jatketaan hiukan kohdentaen. Ja nyt kohteena on Yleisradio. Luin kursorisesti lävitse  joukkoa Ylen eri kanavien ohjelmapaikkojen määritelmiä ja niiden katselumotiiveja. Mikä oli yleisimmin toistuva sana? No ei varmasti valistava, siitä on luojan kiitos luovuttu pitkän aikaa sitten. Entä sivistävä? No, Snellman sellaista käytti. Ylentävä? Kuuluu kreikkalaisille. Älyllinen. Jep. Pari osumaa Ulkolinja ja Dokumenttiprojekti.

Mutta kyllä ylivoimaisena voittajana maaliin tulee viihteellinen. Ei sille ole edes vakavaa kilpailijaa. Näyttö numero 2. median viihteellistymisestä. Kutsun blogimainintaa Sir Paulista näytteeksi 1.

Kävin ajoittain kiivastakin sananvaihtoa mediasta, nuorista ja journalismista. Simo Heikkilän tavoin poistan varmistimen kuuden lapsen isänä heti, kun joku tarjoaa höttöä nuorten tavoittamiseksi televisiossa tai lehdissä.

Luonnollisesti nuorena kiinnostaa (ainakin minua kiinnosti jo silloin)  bilettäminen, seksi, äärimmäisilmiöt, ennennäkemättömät asiat, jännitys jne.. jne..MUTTA myös asiat, tiede, dokumentita, filosofia, ajattelu, historia, etiikka – oikean ja väärän määritteleminen.  

Minua varoitettiin Tampereen yliopistoon tullessani, että ” tämän päivän opiskelijat eivät ole yhtä poliittisesti aktiivia kuin aikoinaan.” Aivan oikein: eivät yhtä puoluepoliittisesti aktiiveja, mutta sen sijaan minusta eettisesti ja moraalisesti valveutuneempia kuin minun aikalaiseni ja nykyiset poliittiset politrukit.

Miksi heitä ei ajatella suunnitellessa NYT-lehden uudistamista tai Ylen ohjelmatarjontaa. Okei, ei tämä segmentti nuorisosta kerää suuria lukija- ja katselijamääriä, mutta väitän, että he tulevat johtamaan tulevaa Suomea. Ja on sääli, jos heille tarjotaan vain höttöä.

Lainaan Rosa Kettumäen kolumnia Journalistista:

Ai eivät asiaohjelmat kiinnosta nuoria! Eivät varmasti, niin kauan kuin niissä ei käsitellä heitä koskettavia aiheita. Ei riitä, että A-ohjelmissa tehdään silloin tällöin juttuja nuorisosta.

Mainosrahoitusta ehdottaneet nuoret eivät ikinä katso näitä ohjelmia, eivät vaikka koko lähetys olisi omistettu heille.

Tarvitaan uusi ajankohtaisohjelma, jota tehdään juuri 15–25-vuotiaille. Tarvitaan kunnianhimoista journalismia nuorten näkökulmasta, nuoria toimittajia ja toiminnallisia lähestymistapoja. Nuorille pitää tehdä ohjelmia nyt – ennen kuin he ikäluokka kerrallaan vieraantuvat Ylestä, ja vähitellen puolet kansasta on valmis lakkauttamaan koko yhtiön.